Geenilottokoneen kesytys

Jumala on kujeileva pirulainen, muistan jonkun sanoneen. Ensin avaruuden loputtomuus ja merten
syvyydet, sitten ihmisen aivot ja lopulta – geenit.

Ajaudun peruskysymysten äärelle. Mikä on maailma ja sen tarkoitus? Mikä on ihminen?
Onko meillä turhan törmäilijöillä jokin tarkoitus vai olemmeko onnenkantamoinen ties minkä
voimattomuuden lasipallossa?

Jos jokin meitä ihmisiä leimaa, se on halu ymmärtää. Aina ei kuitenkaan ole ollut niin.
Jossakin vaiheessa luonnon ilmiöitä ryhdyttiin tutkimaan muutenkin kuin liekittämällä jumalia rauhoittavia
uhrisavuja taivaisiin. Ja nyt ihmiskunta kuvittelee killuvansa inhimillisen kehityskaarensa zeniitissä – aivan
kuten aina ennenkin.

Melko suurella varmuudella voidaan todeta, että muutos on jatkuvaa. Mutta onko havaittu
muutos toivottua kehitystä, kun kukaan ei tunne lopullista päämäärää, ei edes suuntimaa. Silti arvostan,
että toiset paiskivat kolmessa vuorossa töitä kurkistaakseen jumalten langettamien verhojen taakse.
Itsekin tahdoin raottaa oman kehoni mystiikkaa, joten sylkäisin koeputkeen ja kysyin
algoritmeilta: Kuka tai mikä minä olen? Testin mukaan olen suhteellisen räjähtävä, keskiverroin kestävä
suomalainen mies. Voima tarttuu lihaksiini kansamme keskiarvon tahdissa, mutta palautumiseni on hidasta.
Onneksi aineenvaihdunta pöhisee lujilla kierroksilla ja painon pudotus on helppoa, koska geenilotossa
saamani perimä langettaa niskaani makeanhimon.

Omaa geenianalyysiä on jännittävä lukea. Se ei tietenkään ole koko totuus vaan
tietynarvoinen perusmurikka, minkä päälle ympäristö on rakentanut lopullisen Petter’n.

Aion pyytää omaa valmennettavaani testiin. Ehkä geenikartaston kätköistä löytyy jokin pieni
oivallus, jota minä valmentajana en ole suostunut aikojen saatossa uskomaan. Täkäläinen mies kun uskoo
härkäpäisesti päättämäänsä totuuteen.

Entäpä nuorten urheilijajullikoiden geenikartoitus valmennuksen tueksi? Yksi sanoo, että
geenitestit ovat epätarkkoja, rahan hukkaa. Toinen lisää, ettei kukaan tahdo nähdä kuolinpäiväänsä
etukäteen ilmoitettuna. Kolmannen mielestä onnilotto ja yllätyksellisyys ovat elämän suola ja pippuri.
Tässä hetkessä olen vakuuttunut, että lahjakkuuden ennustaminen on mahdoton tehtävä,
eikä kenenkään pitäisi sitä tehdä. Ei ainakaan niin, että lapset tungetaan yhden lajin malliin, eriarvoistetaan
ja jaetaan liian varhaisessa vaiheessa tasoryhmiin. Silti valmentajana olisi mielenkiintoista tietää, miltä

lottokoneen viskelemät DNA-rimpsut eri yksilöiden kohdalla näyttävät. Voisiko valmennus, miksei myös
kasvatus, rakentua vahvemmalle pohjalle ennusteen ja käytännön kokemusten ristipölytyksessä?
Mitä jos alakouluikäisten geenikartta testattaisiin ja heille suositeltaisiin muutamia
vaihtoehtoisia urheilulajeja. Ajatusaihioita siinä hengessä, että omatessaan Länsi-Afrikassa tuotetun
”pikajuoksukoiven” ja 87 % nopeaa lihaskudosta, lapselle ei näytettäisi tietä maastohiihto- eikä
maratonkouluun. Ehkä tämä olisi liian hyvää ollakseen totta.

Silti kaikkein parasta ovat kiireettömät lauantaiaamut perheen kanssa.

Petter Kukkonen, valmentaja-kirjailija

Tags: